Opiskelijaboksi on viitisen metriä pitkä ja hieman tätä kapeampi maailma. Siellä on puinen alusta, jonka päällä on sekalainen nippu patjoiksi ja peitoiksi kutsuttuja kehon tukemiseen ja lämmittämiseen tarkoitettuja asioita. Näiden päällä Opiskelija makaa, hallusinoi ja huijaa aivojaan luulemaan, että hän lisääntyy, mutta vain silloin kun käy flaksi. Muuten hän vain makaa ja hallusinoi.

 

Opiskelijalla on boksissaan myös muita esineitä. Kaksi hohtavaa levyä ja joukko sykkiviä kalvoja pommittavat hänen tajuntaansa tuhansien kilometrien päästä alkunsa saavalla datavyöryllä. Opiskelijan ei tarvitse poistua boksistaan kohtaamaan todellisuutta, sillä kalvot sykkivät todellisuuden boksin sisälle.

 

Minäkin luulin opiskelijaboksin olevan vain kuvaamani kaltainen pienoismaailma, kunnes eilen katsoin ylöspäin. Siellä oli katto, eikä mikä tahansa katto, vaan pieniä ryppyjä sisältävä katto. Rypyt olivat kuin pieniä tiheästi toistensa lähellä olevia valkoisia maaliroiskeita, kenties ne olivat juurikin pieniä tiheästi toistensa lähellä olevia valkoisia maaliroiskeita. En ole aivan varma.

 

Joka tapauksessa, niistä näkee, että ne eivät olleet syntyneet vahingossa. Joku oli siis joutunut ajattelemaan. Ehkä arkkitehti oli miettinyt ja miettinyt katon ulkonäköä, kunnes koki valaistumisen. "Entä jos tekisimme opiskelijaboksien kattoon pieniä tiheästi toistensa lähellä olevia valkoisia maaliroiskeita!"

 

Ihmiset kaipaavat kuitenkin tekemisilleen tarkoituksia. Elämilleen he eivät niitä niinkään tarvitse, mutta tekemisillä on tärkeää olla tarkoitus. Muutenhan aikaa saattaisi mennä hukkaan. Ja aikahan on rahaa. Ja rahahan on kauniisti kuvioituja metalli- ja paperipaloja. Ei sellaisia sovi hukata!

 

Mikä siis on maalitahrojen tarkoitus? Jos ne olisivat pehmeämpiä, ne voisivat absorboida ääntä ja olla osa asuinmukavuutta parantavaa äänieristystä. Ne ovat kuitenkin kovia.

 

Tai ehkä ne ovat esteettinen seikka, jota boksiin baarista mukaan napattu naisvieras voi tuijottaa patjojen ja lakanoiden päällä maatessaan ja kokea siten edes esteettistä nautintoa pikaisen vierailunsa aikana. Onhan sekin tyhjää parempi.

 

Olisi kuitenkin kummallista jos asia olisi näin. Jos oletamme roiskeiden olevan esteettinen yksityiskohta, meidän on myös oletettava, että boksin suunnittelija on halunnut tehdä boksista kauniimman. Muut boksin yksityiskohdat eivät tätä oletusta tue. Meidän on myös oletettava, että suunnittelija kokee pienten tiheästi toistensa lähellä olevien valkoisten maaliroiskeeiden olevan kaunis ja silmää miellyttävä asia. En kuitenkaan tunne yhtäkään ihmistä joka ajattelisi tällä tavalla, tai sitten he eivät vain tunnusta.

 

Occamin partaveitsen partaveitsenterävällä partaveitsenterällä voinen siis sulkea tämä valtavasti lisäoletuksia vaativa vaihtoehto pois. Olenkin melko vakuuttunut siitä, että maaliroiskeet ovat itseisarvo. Moraalifilosofiaa huonommin tunteville kerrattakoon, että välinearvo on arvokas, koska sillä saavutetaan jotakin muuta arvokasta. Tällaisia ovat esimerkiksi AIDS ja ydinsota. Itseisarvo taas on arvokas, koska se nyt vaan on pähee ja muutenkin cool.

 

Tämä on mielestäni yksinkertaisin ja siten myös todennäköisin teoria maaliroiskeiden tarkoituksesta. Varmuutta asiasta on varmaankin mahdotonta saada, mutta se ei olekaan oleellista.

 

Sillä oleellista ovat pienet tiheästi toistensa lähellä olevat valkoiset maaliroiskeet.