En ole kirjoittanut vähään aikaan. Syynä tähän lienee kiireet: vaikka paskan kirjoittaminen onkin hauskaa ja jossain määrin myös tärkeää, niin maailmassa on myös monia muita, ikävempiä ja turhempia asioita. Kuten työnhaku, opiskelu ja maalaaminen. Niitä vain pitää jostain mystisestä syystä hoitaa, en tiedä tarkalleen miksi.

 

Kuuntelin tässä kiireideni keskellä Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Melko mukava sävellys. Hämmentävää, miten paljon erilaisia toisiinsa yhdistettyjä ääniä ihminen voi tuottaa. Tai eihän niitä ihminen tuota, vaan erilailla värähtelevät esineet.

 

Jostain syystä esineen ääntä sanotaan musiikiksi vain, jos sen tuottaa värähtelevä asia, vaikkapa äänihuuli, rummun kalvo tai viulun kieli. Pelkkä pamahdus tai pamahdusten sarjat eivät ole musiikkia, tai ainakaan en ole sellaisesta musiikista kuullut. Jostain syystä myöskään mikä tahansa värähtelevä asia ei ole musiikkia. Lienee turhaa kysyä miksi. Jos satut tietämään, niin kerrotko minullekin.

 

On myös hämmentävää, miten paljon ihmiset pitävät kitaroista. Kitara pitää melko tasapaksun yksitoikkoista hyminää, kaikki varmaan tietävät sen äänen. Jostain kumman syystä tätä kyseistä soitinta soittava ihminen on kuitenkin äijällä tavalla herkkä. Bassonsoittaja on älyrajoitteinen ja pianonsoittaja hintti tai nainen.

 

Tottakai kitaran soittaminen taitavasti vaatii taitoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään argumentti kitaran puolesta, vaan tautologia joka pätee minkä tahansa asian kohdalla. Myös rytmien paukuttaminen kivillä taidokkaasti vaatii taitoa.

 

Peruskoulussa musiikkikaapissa oli kaikenlaisia soittimia, pääosin puusta tehtyjä ja halpoja, sillä köyhällä kyläkoululla oli varaa lähinnä sellaisiin. Kitaroita sai soittaa vasta vitosella, koska ne olivat hankalia ja vasta viidesluokkalaisen kehittyneet aivot riittivät kitaran olemuksen tajuamiseen ja sen rosoisen arvokkuuden kunnioittamiseen. Kolmonen ja nelonen opetteli silloin tällöin nokkahuilua, koska niin kuuluu tehdä. Useimmiten jouduttiin kuitenkin tyytymään puukapuloihin ja koululla askarreltuihin pahvirullista rakennettuihin rummuntapaisiin (niiden kalvot eivät värisseet, ainoastaan paukkuivat). Pari onnekasta sai näpäyttää pimpparautaa jossain epäsopivassa kohdassa.

 

Yksi erikoinen soitin oli kuitenkin tarpeeksi helppo myös alaluokkien vajaaälyisille lapsille:

 

Puinen ontto esine, jossa oli ryppyjä, joita hankaamalla kuului rohina.

 

'Puinen ontto esine, jossa oli ryppyjä, joita hankaamalla kuului rohina' ei tietenkään ollut tuon soittimen nimi, en vain kykene muistamaan sen oikeaa nimeä.

 

Näitä esineitä oli vain yksi, ja sen soittamisesta käytiin ennen musiikintuntia verisempiä neuvotteluja kuin monien maiden perustuslaeista.

 

Esineestä ei lähtenyt kaunis ääni, eikä sen soittaminen ollut hankalaa. Sitä vain hangattiin sauvalla ja eksoottinen rohina peitti alleen koko muun musiikinluokan kilinän ja kolinan.

 

En tiedä, mutta ehkä tuo soittimenkuvatus oli koululaisille hieman samanlainen kuin kitara nykyajan musiikille. Kaikki haluavat soittaa sitä. Kukaan ei tosin saa sillä aikaiseksi kaunista ääntä, mutta silti sen soittajaa palvotaan kuin puolijumalaa.

 

En ole millään tavalla katkera kitaralle, en osaa soitta mitään muutakaan soitinta, joten en voi olla kitaransoittajalle sen kateellisempi kuin muunkaan soittimen taitajalle. Olisi kuitenkin hauskaa kuulla harrastelijamusiikkia joka uskaltaa kokeilla jotain erikoisempaa soitinta. Nasse-sedän pullosoitin voisi olla minua varten.