Ruokablogit ovat nykyään muodissa, joten kirjoitan teille taas ruokajutun.

 

Keitin tässä yhtenä päivänä spagettia. En ole kovin kokenut kokki, mutta pakon edessä ihminen oppii valmistamaan itselleen siedettävää ravintoa. Ja jos ei opikaan, niin nälkä tekee vähän laaduttomammastakin ruuasta siedettävää.

 

Spagettikattilassa ollut vesi luonnollisesti höyrystyi. Se nousi kosteana sumuna ylös liesituulettimeen ja sitä kautta luoja tietää minne. Se ei nyt ole olennaista.

 

Olennaista on se, että höyrystynyt vesi jäähtyi ja tiivistyi ensin huuruksi lieden yläpuolella olevalle levylle, jonka tarkoitus on kai ohjata höyryä liesituulettimeen. Huurusta kasvoi pisaroita, pisaroista vähän suurempia pisaroita vähän suuremmista pisaroista aika paljon suurempia pisaroita ja aika paljon suuremmista pisaroista niitä pisaroita, jotka valuvat alaspäin.

 

Kun pisarat olivat valuneet tuon epämääräisen levyn (nimettäköön sitä tuuletinlevyksi), siis tuuletinlevyn alaosaan, ne tippuivat. Suurin osa vedestä tiivistyi suoraan spagettikattilan yläpuolella, joten suurin osa pisaroista tippui...

 

...aivan oikein, spagettikattilaan.

 

Mietin, että mitä jos rakentaisin paremman tuuletinlevyn (en tietenkään rakentanut koska olen laiska ja pidän enemmän ajattelusta kuin tekemisestä), siis sellaisen tuuletinlevyn, joka ei päästäisi höyryä lainkaan liesituulettimeen, ahtaaseen huoneistooni tai mihinkään muuhunkaan hämärään onkaloon, vaan pitäisi kaiken sisällään. Siis pienen kuvun. Ylös menevä vesi valuisi aina takaisin kattilaan, josta se taas aikanaan höyrystyisi ylös. Kattilassa sataisi.

 

Ideaa voisi laajentaa. Aivan alkuun kaiken epäolennaisen voisi poistaa. Liesituuletinta en tarvitse, koska sinne ei kuitenkaan kuvun ansiosta menisi enää mitään (ei sillä että se muutenkaan toimisi). Opiskelijaboksikin olisi pienoismaailmani ulkopuolella, ja siten turha. Ainoa asia, jota tarvitisisin kattilamaailman lisäksi olisi jokin lämmönlähde, jotta kattilani vesi höyrystyisi. Itse asiassa en tarvitsisi edes lämmönlähdettä, jos kosminen taustasäteily olisi hieman voimakkaampi ja lämmittäisi kattilaa enemmän kuin kolmen kelvinasteen lämpöön. Koska maailmassa ei olisi muuta kuin kattila, spagetit, vesi, kupu ja kosminen taustasäteily en tarvitsisi edes kupua. Kattilamaailma olisi maailmankaikkeuteni ainoa kappale, joten se voisi luoda vesihöyrystä painovoimansa avulla oman ilmakehän.

 

Kattila sisältäisi runsaasti orgaanisia yhdisteitä (spageteissa), joten siellä varmaankin voisi syntyä elämää. Ehkä joku päivä jollekin spageteista syntyneelle elämänmuodolle kehittyisi monimutkainen tapa käsitellä informaatiota. Ehkä se jaottelisi maailmaansa loogisiksi kokonaisuuksiksi ja kävisi pitkällisiä filosofisia väittelyitä keksimiensä termien merkityksistä.

 

Ehkä se piirtäisi viivoja kattilaan, ja räjäyttäisi molekyyleiksi toisia spagettiolentoja jotka eksyvät viivan väärälle puolelle.

 

Ehkä se löytäisi kattilasta yhdisteitä pyyhkimään hankalia ajatuksiaan. Ehkä se unohtaisi kärsimyksensä, kipunsa ja velkansa. Joskus myös vastuunsa, jos sillä sellaista edes olisi.

 

Ehkä se löytäisi toisen spagettiolennon, tuntisi maailman merkityksen, syleilisi jonninjoutavaa elämäänsä.

 

Ehkä se tajuaisi naiiviutensa. Ehkä se ymmärtäisi elävänsä pelkässä spagettikattilassa keskellä olemattomuutta. Ehkä se jonain päivänä tietäisi olevansa pelkästä pastatehtailijan halpatuotteesta aikanaan syntyneen molekyylipuuron jatke, jonka kohtalon ei edes tarvitse kiinnostaa ketään.